Jalanjäljet hiekassa.

Olen mahdollisesti universuminen laiskin blogin päivittäjä. Se ei tarkoita sitä, etteikö olisi tapahtunut valtavasti, minkä vuoksi tästä kirjoituksesta tulee varmasti kuolettavan pitkä. Toivottavasti ei kuitenkaan tylsä.

Kuukausi Keski-Euroopan kuumassa ja kosteassa hyväilyssä meni toisaalta kiduttavan hitaasti, koska tahdoin Suomeen tapaamaan saavuttamatonta miestä, mutta lopulta taas aivan liian nopeasti, koska olisin halunnut nähdä vielä paljon enemmän. Useana aamuna pohdin jossain hyvin syvällä maan alla kulkeneen metrojunan alle hyppäämistä, sillä tuntui, ettei ole mitään toivoa saada sitä elämää takaisin, josta tahtoisin niin kipeästi pitää kiinni. Vähäisen yhteydenpidon välityksellä sain käsityksen, että saavuttamattoman miehen mielestä on parempi, että olemme vain ystäviä eikä hän pysty ajatella elämää romanttisessa mielessä kanssani. Itkin loputtomasti neuvostoliittoaikaisessa opiskelija-asuntolassa, bussimatkalla maaseudun halki Moraviaan ja vielä enemmän eläintarhassa, jossa olemme kulkeneet käsikädessä onnellisina noin vuosi sitten.

Hullaannuin festareilla musiikista, vanhan lentokentän tunnelmasta ja ihmisistä, mutta se ei kantanut minua kovin pitkään. Unohdin neljäksi päiväksi, että minä olen hajonnut tuhansiin palasiin, joista eheän kuvan kasaaminen ei ehkä ole edes mahdollista. Matkalla takaisin Prahaan ukkosmyrskyn halki itä-eurooppalaisen junan kolistessa epäilyttävästi minä romahdin. Ikääntynyt huiviin pukeutunut nainen yritti lohduttaa minua tsekiksi, mutta minä olin jossain irrallisena siitä hetkestä ja ohikiitävästä järvimaisemasta. Sitä tahtoisin välillä olla muutenkin, irti tästä todellisuudesta.

Päivät Prahassa kului pääasiassa aamuisen työaherruksen ollessa vähemmistössä coctail-baareissa, klubeilla, puistoissa ja kauniissa pienissä kaupungeissä ympäri Tsekin tasavaltaa. Kävin myös katsomassa Superbike-sarjan osakilpailua Moraviassa ja tutustuin lajiin perusteellisesti ja ihokohtaisesti. Sen jälkeen velloin taas syyllisyydessä, vaikka tiedän, että saavuttamaton mies tapailee jotain naista, joka ei ole hänen omien sanojensa mukaan häntä itseään älykkäämpi. Kauniisti sanottu naisesta.

Parasta lopulta koko kuukaudessani Prahassa oli tyttö, joka rakastaa kakkua, kissoja ja kavereita. Jotenkin se pari päivää, minkä vietimme yhdessä seisoen päällä puistossa ja pohtien industrial-klubilla tosiasiaa, mistä tietää, jos on pilvessä, oli helpointa aikaa elämässäni pitkään aikaan. Lopulta itkin sateen repimällä lentokentällä odottaessani koneen lähtöä tietoisena siitä, että joudun palaamaan takaisin Helsinkiin, jossa saavuttamaton mies on edelleen saavuttamaton eikä voi tulla onnelliseksi kanssani. Minä en vieläkään täysin ymmärrä sitä, miksi elimme niin kauan yhdessä, jos en ole sellainen, jonka kanssa hän kuvitteli viettävänsä elämänsä.

Samana iltana, kun palasin Helsinkiin, tapasimme ja keskustelimme. Tuolloin lopputuloksena oli se, että hän tahtoo olla ehdottomasti vain ystävä. Seuraavana aamuna olin todella hajalla. Isäni oli huolestuneena soittanut saavuttamattomalle miehelle, jonka seurauksena mies tuli käymään täällä. Me molemmat itkimme, nukuimme yhdessä päiväunet ja saavuttamaton mies sanoi minulle, että hän kuitenkin rakastaa minua. Ja pakeni pois paikalta. Tuon jälkeen olemme nähneet kaksi kertaa, joista toiselle kertaa oli taas sellainen tunnelma, että hänellä on edelleen ikävä minun lähelleni ja viimeiselle kerralla hän totesi, että on varmasti parempi, jos ei pidetä yhteyttä ja jatkamme elämää erillämme. Minun on vaikea ymmärtää, miksi asioista täytyy tehdä niin monimutkaisia, jos kummallakin on tunteita ja työtä tekemällä asiat voisi saada toimimaan. Ehkä olen sitten katsonut liikaa romanttisia elokuvia tai ymmärtänyt parisuhteen jotenkin väärin, mutta minulle se on ainakin sitä, että välittää toisesta niin paljon, että on valmis taistelemaan.

Viimeisen viikon aikana olen sekaantunut kahteen mieheen, joita yhdistää yksi asia, joka tekee kaikesta sosiaalisesti omituista. Toiselta tahdoin vain seksiä, mutta nyt huomaan, että toisesta saatan olla muutoinkin kiinnostunut. Ainakin ajanvietteenä. Olen tavallaan tietoinen siitä, että olen melko kiehtova nainen, mutta silti minua hämmentää, kuinka paljon miehet kohdistavat huomiotaan minuun tällä hetkellä. Ja olen kaiken sen huomion suhteen epäluuloinen, en usko, vilpittömyyteen ja se on todella uuvuttavaa. Haluaisin, että jokainen niistä adoniksista täyttäisi ensin kyselylomakkeen, jossa kerrotaan tarkoitusperät ja ehkä jotain muuta olennaista. Se helpottaisi asioita. Vaikka tahtoisin nauttia vain tosiasiasta, että seksi kallioilla jossain Seurasaaren suunnalla meren ollessa taustalla, oli mielentöntä.

Minä elän, mutta pelkään kuolevani.

59.

Alla oleva päivitys päiviä myöhässä, koska Helsinki-Vantaan langaton verkko on vamma ja netin saaminen tänne oli vähintään vaikeaa. Päivitän illalla kuulumisia täältä.

270610 16:14 UTC +3

Kuuntelen, kuinka maitokahvinruskea nainen puhuu vihaisella äänellä puhelimeen ranskaa ja koen oloni omituiseksi, kun istun kiirettömänä lentokentällä siviilivaatteissa. Pieni jännitys on hiipinyt kaula-aukostani sisään ja nyt se nipistelee vatsanpohjaa. Toivon, että lentokoneen pyörien irtautuessa maasta tunnen vapautta ja pääsen irti ristiriidoista, jotka repivät minut kappaleiksi jättäen jäljelle liikaa valvoneet silmät ja jatkuvan huolen itselleni ja läheisilleni. Olen matkalla tuttuun tuntemattomaan ja minä aion nähdä kaiken ja rakastaa jokaista.

Kaipaan jännitystä, joka elämässäni oli ennen miestä, johon olen saavuttamattomasti rakastunut. Sitä asennoitumista elämään, jonka ansiosta olen harrastanut upeaa seksiä Arabian teollisuusalueella vuorokauden vaihtuessa toiseen, nauranut itseni kipeäksi Tavastian takahuoneessa ja lentänyt pois kahden tunnin varoitusajalla. Kaipaan sitä jännitystä, mutta kuitenkin enemmän miestä, joka teki elämästäni turvallista ja antoi minun kaatua pelkäämättä seurauksia. Kunnes ei jaksanut enää. Kenenkään ei pitäisi joutua jaksamaan sellaista.

Huhtikuun alun jälkeen olen palannut vanhoihin tapoihini ja antanut ruumiini useiden miesten ja naisten nautittavaksi. Eräs mies, jonka kanssa minulla oli hyvä fyysiseen yhteisymmärrykseen perustunut suhde, totesi joskus, että on väärin ihmiskuntaa kohtaan omia minut vain itselleen, sillä olen seksuaalisesti mieletön. Nykyisin kaipaan sitä, että saan nukahtaa pehmeään kainaloon, herätä aamulla siitä jäsenet puutuneina ja olla aivan lähellä. Toimintamallini nyt on tehnyt minusta vain rikkinäisemmän ja hauskanpidon naamioon puettuna en kuitenkaan osaa lopettaa sitä. Enkä oikein tiedä, kuka olisin ilman liian nopeasti etenevää elämää ja vaihtuvia suhteita. Maailmassa on luultavasti lopulta todellä vähän sellaisia miehiä, joiden kainalossa tahtoisin nukkua.

Keskustelimme saavuttamattoman miehen kanssa torstaina. Laitoin aikaisemmin viikolla tekstiviestin, jossa kerroin, että minulla on ikävä, joka tuntuu fyysisenä kipuna. Mies myönsi, että hänkin välillä ikävöi minua eikä lopulta mitään muita syitä hänen pakoonsa ollut kuin hänen väsymyksenä pahaan olooni. En ole missään vaiheessa kevättä osannut olla itkuisan raivovihainen, olen ollut vain itkuisa. Tuntui hyvältä, että sain sanottua suoraan, että haluaisin yrittää vielä uudelleen eikä mies torjunut sitä. Puhuimme asioista, joiden pitäisi muuttua ja lupasimme palata asiaan, kun tulen takaisin Vltavan rannoilta. Pelkään ja toivon.

Otsikossa oleva luku viittaa, kuinka monet sellaiset kädet ovat kulkeneet luideni yli, mitkä pystyn muistamaan. Muistellessani mielestäni ovat kadonneet nimet ja osalta jopa kasvot, mutta muistan jännittäviä paikkoja, asentoja ja metallin ranteideni ympärillä.

Minä olen elossa.

Hiuksissa hiekkaa.

Istun kesätuulessa mahdotonta vauhtia vilistävän vuoristoradan kyydissä eikä minulla ole aavistustakaan, mitä seuraavan mutkan jälkeen on odotettavissa. Kahdessa viikossa olen itkenyt tulvan Vallilan alueelle, hymyillyt ja peittänyt naurullani lintujen soidinhuudot sekä viettänyt pitkiä päiviä mustassa tunnelissa, missä mikään ei tunnu miltään. Pimeimpänä hetkenä yritin viedä tämän maailman itseltäni kokonaan pois. Onneksi vuoristoradan raunalta heittelehtimistä seurannut läheinen pysäytti kyydin ennen vaunun putoamista raiteiltaan.

Kevään aikuistuessa kesäksi olen löytänyt uuden musiikillisen rakkauden, harrastanut seksiä pesukoneen päällä katsellen toisen naisen alusvaatteiden kuivumista viereisellä kuivaustelineellä ja laiminlyönyt itseäni päätoimisesti. Joku on peittänyt tunne-elämäni pimennysverhoilla, koska mikään edellämainituista asioista ei lopulta merkitse minulle mitään. Eteen asetettu verho sulkee pois kaikkein kirkkaimmat huiput jättäen aistittavaksi vain turhan mitäänsanomattomuuden.

Kuluneen kuukauden aikana olen myös hämmentynyt vielä enemmän, kuinka mies, johon olen saavuttamattomasti rakastunut, käyttäytyy minua kohtaan. Kaverillinen välittäminen ei välttämättä vaadi suudelmia, mansikoita, yhteisiä päivällisiä tai brie-juustoa. Ruumiini kiemurtelee ikävästä, koska kaipaan meidän seksiä, mutta vielä enemmän tahtoisin ymmärtää, missä kohtaa pelilautaa nyt mennään. Jos jossain vaiheessa vaikutti siltä, että kaikki pelinappulat oli töytäisty pois laudalta odottamaan pakkaamista, niin nyt näyttää siltä, että osa niistä onkin sijoitettu takaisin, mutta tuntemattomiin asemiin. Lähden viikon kuluttua Eurooppaan kuukaudeksi ja taidan ottaa ainakin itse erätauon siksi aikaa. Palaan, jos palaan, ja katselen peliä sitten niistä lähtökohdista, jotka ovat tuon kuukauden jälkeen olemassa.

Kävin tällä viikolla treffeillä mielettömän miehen kanssa. Voisin opetella rakastumaan kiltteihin ja kunnollisiin.

Pakenen töihin, levottomiin juhliin ja pienellä tekstillä täytettyyn kalenteriin elämää, jota en nyt halua. Minä kaipaan ihmistä eikä lopulta toiselta naiselta lainatun miehen iho riitä. Tanssin vastaleikatulla nurmella, hengitän Helsinkiä ja toivon, että mieleni kestää unettomat yöt, kuolemankaipuuni ja valheet itselleni.

Puhalla minut eloon.

Olin hukassa itseni ja elämäni kanssa jossain läntisen Euroopan lämpöä hehkuvassa kahvilassa, join idälle tuoksuvaa teetäni ja hiljaa mietin, miten lähtöpisteeseen palaaminen tuntuu väärältä. Kielsin itseltäni mielettömän upean työtilaisuuden, lentoedun ja asunnon keskellä tulppaanien maata, koska olen onnettomasti rakastunut saavuttamattomaan mieheen, joka ei edes lopulta vastaa mitään siitä, mitä ajattelin elämästäni ennen tuota miestä. Ilmoitettuani päätöksestäni kävelin van Goghin taidemuseon käytäviä ja kuunnellessani kielten sekamelskaa kadehdin van Goghin intohimoa, joka minun elämästäni on tällä hetkellä kadoksissa.

Juhlin, nauran ja tanssin pöydillä, mutta mikään ei tunnu miltään. Annan kauniiden naisten ja miesten suudella minua, kuljettaa käsiään vartalollani ja elää hetken minun maailmaani. Olen elänyt tämän elämänvaiheen jo kerran ennenkin, ja kuinka säälittävää se onkaan, luulen, että ne uudet asiat, joita en ole vielä kokeillut, olisivat vakava sitoutuminen, lapset ja omakotitaloidylli. Pelottaa ajatella, että niistä pitäisi löytää sisältö elämään seuraaviksi vuosikymmeniksi, mutta tällä hetkellä ne tuntuvat minusta jännittäviltä ja tavoittelemisen arvoisilta. Olin kulkemassa kohti tuota labyrintin keskusta, jota moni pitää vankilana ja ilman varoitusta minut temmattiin takaisin villiheinää kasvavalle käytävälle, joka johtaa vain umpikujaan.

Lukion jälkeen olin päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen, hitusen kovakin, rokkiprinsessa, joka tiesi, mitä halusi ja sai sen. Päämäärätietoisuus ei ole kadonnut mihinkään, mutta päämäärä on tällä hetkellä kuin kosketus - hetken päästä se ei tunnu enää iholla. Kovuus katosi ja tilalle tuli hymyilevä prinsessan elkeistä luopunut aikuistunut nainen, joka olisi ehkä jonain päivänä voinut kasvaa jonkun toisen äidiksi. Nyt en enää tiedä, mitä olen. Haluaisin kasvattaa sen kovan panssarin takaisin, tehdä uran saavuttamatta muuta kuin taloudellista onnea ja nauttia ulkopuolisten kadehdintaa, kuinka pystyn mihin tahansa. Kieltäytymiseni tapahtui tunteen perusteella, sillä kuka tahansa järkevä ihminen olisi vastaanottanut sen työn. Tämä kertoo mielestäni sen, että en kuitenkaan halua olla onneton. Ei kai kukaan halua.

Tänä kesänä tahdon rakastaa liikaa.