59.

Alla oleva päivitys päiviä myöhässä, koska Helsinki-Vantaan langaton verkko on vamma ja netin saaminen tänne oli vähintään vaikeaa. Päivitän illalla kuulumisia täältä.

270610 16:14 UTC +3

Kuuntelen, kuinka maitokahvinruskea nainen puhuu vihaisella äänellä puhelimeen ranskaa ja koen oloni omituiseksi, kun istun kiirettömänä lentokentällä siviilivaatteissa. Pieni jännitys on hiipinyt kaula-aukostani sisään ja nyt se nipistelee vatsanpohjaa. Toivon, että lentokoneen pyörien irtautuessa maasta tunnen vapautta ja pääsen irti ristiriidoista, jotka repivät minut kappaleiksi jättäen jäljelle liikaa valvoneet silmät ja jatkuvan huolen itselleni ja läheisilleni. Olen matkalla tuttuun tuntemattomaan ja minä aion nähdä kaiken ja rakastaa jokaista.

Kaipaan jännitystä, joka elämässäni oli ennen miestä, johon olen saavuttamattomasti rakastunut. Sitä asennoitumista elämään, jonka ansiosta olen harrastanut upeaa seksiä Arabian teollisuusalueella vuorokauden vaihtuessa toiseen, nauranut itseni kipeäksi Tavastian takahuoneessa ja lentänyt pois kahden tunnin varoitusajalla. Kaipaan sitä jännitystä, mutta kuitenkin enemmän miestä, joka teki elämästäni turvallista ja antoi minun kaatua pelkäämättä seurauksia. Kunnes ei jaksanut enää. Kenenkään ei pitäisi joutua jaksamaan sellaista.

Huhtikuun alun jälkeen olen palannut vanhoihin tapoihini ja antanut ruumiini useiden miesten ja naisten nautittavaksi. Eräs mies, jonka kanssa minulla oli hyvä fyysiseen yhteisymmärrykseen perustunut suhde, totesi joskus, että on väärin ihmiskuntaa kohtaan omia minut vain itselleen, sillä olen seksuaalisesti mieletön. Nykyisin kaipaan sitä, että saan nukahtaa pehmeään kainaloon, herätä aamulla siitä jäsenet puutuneina ja olla aivan lähellä. Toimintamallini nyt on tehnyt minusta vain rikkinäisemmän ja hauskanpidon naamioon puettuna en kuitenkaan osaa lopettaa sitä. Enkä oikein tiedä, kuka olisin ilman liian nopeasti etenevää elämää ja vaihtuvia suhteita. Maailmassa on luultavasti lopulta todellä vähän sellaisia miehiä, joiden kainalossa tahtoisin nukkua.

Keskustelimme saavuttamattoman miehen kanssa torstaina. Laitoin aikaisemmin viikolla tekstiviestin, jossa kerroin, että minulla on ikävä, joka tuntuu fyysisenä kipuna. Mies myönsi, että hänkin välillä ikävöi minua eikä lopulta mitään muita syitä hänen pakoonsa ollut kuin hänen väsymyksenä pahaan olooni. En ole missään vaiheessa kevättä osannut olla itkuisan raivovihainen, olen ollut vain itkuisa. Tuntui hyvältä, että sain sanottua suoraan, että haluaisin yrittää vielä uudelleen eikä mies torjunut sitä. Puhuimme asioista, joiden pitäisi muuttua ja lupasimme palata asiaan, kun tulen takaisin Vltavan rannoilta. Pelkään ja toivon.

Otsikossa oleva luku viittaa, kuinka monet sellaiset kädet ovat kulkeneet luideni yli, mitkä pystyn muistamaan. Muistellessani mielestäni ovat kadonneet nimet ja osalta jopa kasvot, mutta muistan jännittäviä paikkoja, asentoja ja metallin ranteideni ympärillä.

Minä olen elossa.

Hiuksissa hiekkaa.

Istun kesätuulessa mahdotonta vauhtia vilistävän vuoristoradan kyydissä eikä minulla ole aavistustakaan, mitä seuraavan mutkan jälkeen on odotettavissa. Kahdessa viikossa olen itkenyt tulvan Vallilan alueelle, hymyillyt ja peittänyt naurullani lintujen soidinhuudot sekä viettänyt pitkiä päiviä mustassa tunnelissa, missä mikään ei tunnu miltään. Pimeimpänä hetkenä yritin viedä tämän maailman itseltäni kokonaan pois. Onneksi vuoristoradan raunalta heittelehtimistä seurannut läheinen pysäytti kyydin ennen vaunun putoamista raiteiltaan.

Kevään aikuistuessa kesäksi olen löytänyt uuden musiikillisen rakkauden, harrastanut seksiä pesukoneen päällä katsellen toisen naisen alusvaatteiden kuivumista viereisellä kuivaustelineellä ja laiminlyönyt itseäni päätoimisesti. Joku on peittänyt tunne-elämäni pimennysverhoilla, koska mikään edellämainituista asioista ei lopulta merkitse minulle mitään. Eteen asetettu verho sulkee pois kaikkein kirkkaimmat huiput jättäen aistittavaksi vain turhan mitäänsanomattomuuden.

Kuluneen kuukauden aikana olen myös hämmentynyt vielä enemmän, kuinka mies, johon olen saavuttamattomasti rakastunut, käyttäytyy minua kohtaan. Kaverillinen välittäminen ei välttämättä vaadi suudelmia, mansikoita, yhteisiä päivällisiä tai brie-juustoa. Ruumiini kiemurtelee ikävästä, koska kaipaan meidän seksiä, mutta vielä enemmän tahtoisin ymmärtää, missä kohtaa pelilautaa nyt mennään. Jos jossain vaiheessa vaikutti siltä, että kaikki pelinappulat oli töytäisty pois laudalta odottamaan pakkaamista, niin nyt näyttää siltä, että osa niistä onkin sijoitettu takaisin, mutta tuntemattomiin asemiin. Lähden viikon kuluttua Eurooppaan kuukaudeksi ja taidan ottaa ainakin itse erätauon siksi aikaa. Palaan, jos palaan, ja katselen peliä sitten niistä lähtökohdista, jotka ovat tuon kuukauden jälkeen olemassa.

Kävin tällä viikolla treffeillä mielettömän miehen kanssa. Voisin opetella rakastumaan kiltteihin ja kunnollisiin.

Pakenen töihin, levottomiin juhliin ja pienellä tekstillä täytettyyn kalenteriin elämää, jota en nyt halua. Minä kaipaan ihmistä eikä lopulta toiselta naiselta lainatun miehen iho riitä. Tanssin vastaleikatulla nurmella, hengitän Helsinkiä ja toivon, että mieleni kestää unettomat yöt, kuolemankaipuuni ja valheet itselleni.